Taistelen lumikinosten läpi kohti työpaikkaa, juna oli taas myöhässä. Lähti toki ajallaan mutta seisoi sitten aseman ja Pasilan välissä vartin. Kello on 7.58 eli liian paljon, tästä kävelee vielä 10min. Koko koruton betonilähiö on verhoutunut lumeen. Ihmiset, jotka kävelevät vastaan huokuvat tyytymättömyyttä ja anemista arkea. Lopulta selviän työpaikalle 45min taistelun jälkeen. Pomoni katsahtaa kelloa. "Se on Anne 08.08." Maailma varmasti romahtaa siihen kahdeksan minuutin myöhästymiseeni... mrrrr.
Ehkä parhaiten talven Päiväni Murmelina- jatkumoa kuvaa parhaiten seuraavat muutokset (= leffa kertoo siitä miten päähenkilö elää saman päivän yhä uudelleen. Se on puuduttavaa katsottavaa..)
- Alkaa pitää normaalina lähijunan käyttöä ja siihen juoksemista. Joka_aamu. (Okei myönnän: säästän nykyisen työmatkan takia melkoisesti taksikuluissa).
- Ei pidä Jipun tuotantoa ahdistavana vaan lohduttavana ja lämpimänä. Pitää normaalina ko. tuotannon kuuntelemista 2h päivässä, kolme kuukautta putkeen.
- Alkaa ymmärtää mistä Ismo Alanko oikein laulaa eikä vaihda radioasemaa ensimmäisten sävelten aikana (????????????????????????).
- Huomaa nauravansa hysteerisesti piirrossarja Pasilan letkautuksille.
- Huomaa myötäilevänsä palavereissa sitä miten a) sosiaalinen media - mikä media? b) eihän täällä kukaan edes puhu englantia c) onko kaikilla nyt kahvi ja dominokeksi kädessä että voidaan aloittaa?
"Neponen, mä näin elämäni filminä siinä, kun kaaduin. Ei ollut häävi kyllä, kaksi tähteä antaisin korkeintaan. Surkeat ekstrat oli kans." Pasila TV-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti